Päivän paras

Onpas täällä tänään ollut trafiikkia.

No, kirjotetaanpa sen kunniaksi yksi harmaan ja sateisen päivän mukavimmista tapahtumista:

Ajellessani näin kun poika juoksi bussia kohti. Hetken vaikutti siltä, että kuski ei näe sitä peilistä, mutta jäi sitten kuitenkin odottamaan.

Sellasta on mukava kattella.

Helppohan se olis ollut pysäkille jättää, jos ois tehny mieli jollekin kettuilla.

Hammassärkyä sydämessä

Se kiertää Ridasjärven kierron ilman syytä, ei ole leveitä eikä letkaa enää. Kukaan ei revi edessä liikennemerkkejä pois eikä toiset puuskuta niitä takaisin paikalleen hänen jäljessään. La:sta eivät raikaa kommentit oikeallapuolimetriävasenoksiitämeneeOHI. Sillä on taas sellainen yö että mitkään kilometrit ei tunnu riittävän. Kera grillin pihaan sen on silti parkkiin vedettävä vaikka vitutusta on vielä pois polkematta, niin säätävät laki ja asetus, ja nehän ovat aina oikeassa, juuri NYT on rahtarin unen hetki vaikka se itse tietää että se on tasan kaukana. Se kävelee auton ympäri ja eksyy asfalttiparkkiin ajatuksissaan, seurana veli venäläinen kertaa kaksi, autot hiljaisina, ja se melkein toivoo yöllistä ottelua, kunnon käsikähmää, mstä aiheesta vain. Ihan vain että olis jotain mihin purkaa väsymystä ja raivoa. Puoleen vuoteen on mahtunut enemmän viinaa kuin kolmeen edelliseen, mutta ei ole kulmakuppilassa ollut sopivaa lääkettä. Sydämessä on semmosta .. kuin hammassärkyä. Täytyy jatkaa etsimistä.

Puhelin pois!

Millanen fiilis teillä tulee kun näette linja-autonkuljettajan tai rahtivehkeen ratinpyörittäjän puhumassa ajon aikana puhelimeen käsi korvalla?

Minun reaktioni on välittömän negatiivinen. Virheetön nakatkoon ensimmäisen kiven - eli kaikille meille sattuu enemmin tai myöhemmin jotain. Kännykän räplääminen ajon aikana on varsinaista leikittelyä ihmisten hengillä sekä vähän vähempiarvoisillakin asioilla kuten kalustolla ja sitä kautta rahalla.

Jos ammattikuskilla on tapana pitää kännykkä korvalla puolet työpäivästä niin tulee kyllä mieleen että ammatinvaihdos vois olla hyvä ajatus. Jos ihan mielettömästi tekee mieli turista puhelimessa, jopa niin ettei halua siihen oikeaan työhönsä kiinnittää huomiota, niin puhelinmyyjä on yks homma missä sitä saa tehdä jatkuvasti ja täysin laillisesti. Juitsarin hommiinkin puhelin liittyy hyvin läheisesti eikä vaadi ollenkaan rattia käsiin.

Nykyajan hands free -laitteet ovat kehittyneet aika näppäriksi vehkeiksi. Ääni kuuluu hyvin, akkua riittää, kädet pysyvät vapaina, kerrassaan mainioita vehkeitä. Ja kun sellaisen näkee kuskin korvalla niin tulee kyllä heti sellainen olo, että nyt on paikalla ammattilainen.

Bussikuskilla on päivän aikana satoja, jopa tuhansia ihmisiä kyydissä ja samoin kuin rahtarillakin vastaantulijoita mieletön määrä. Jos vaikka rahtari tai bussikuski itse olisikin suomen paras kuski niin joku muu päivän aikana kohdatuista on varmasti heikommin ajolahjoin varustettu. Eikä tarvita kuin yksi hetki huolimattomuutta väärällä hetkellä kun sattuu asioita joista sitten sanotaan, että tekisin mitä tahansa ettei sitä ois tapahtunut.

No mitä jos laittaisit sen puhelimen pois?

Salaisuuksien verho

Muutama tuttu tietää tästä harrastuksestani ja kysyi miksi mahdan pitää sen salaisuutena. En oikein tiedä itsekään.

Ehkä se antaa minulle kirjoittamisen suhteen joitakin vapauksia?

Ehkä saan laventaa lauseita vähän, ehkä muutella vähän totuutta, kun kukaan kollegoista ei voi törmätä itseensä ainakaan ihan suoraan teksteissäni.

Mutta ehkä se on syynä siihen, että lukijakunta on pysynyt suht pienenä. Ja toki täytyy myöntää että harvakseltaan olen kirjoitellutkin. Mutta ehkä se johtuu osittain pienestä lukijakunnasta. Eli klassinen kehäpäätelmä.

Ehkä siis paljastan kuka olen?

Meillä pelkkä kalusto painaa sen verran...

Olen tässä muutaman kuukauden naureskellut partaani pikkujoulujemme tapahtumia. Kemut oli ravitsevat, mutta jano johti meidät jatkoille. Pöydässä minä, tuorein harjoittelijamme sekä kymmenkunta muuta.

Osa porukkaa ajautuu aina tilaisuuden tullen teoriassa rattijuopoiksi ja niinpä ajoa riitti sinäkin iltana. Minua se meno ei aina jaksa innostaa joten siirryin vaivihkaa baaritiskille oottelemaan että muut pääsevät perille. Siinäpä pääsin seuraamaan mielenkiintoista keskustelua.

Harjoittelijamme, yleensä aika hiljainen nuori mies, oli nestemäisesti avustettuna rohkaistunut baaritiskillä keskusteluun  tuntemattomien kavereiden kanssa. Hän kuvaili laveasti alamme haasteita ja haastavuutta niin kuin vain nuori, innostunut ja vuoden päästä valmistuva voi, ja hiljaiset miehet vieressä kannustivat välillä keskustelua jollain huomautuksella tai kysymyksellä.

Viimein poikamme pääsi vielä kertomaan sen millä merkillä hänen mielestään saa parhaiten valtavan painon, 60 tonnia varsinaista perävaunuyhdistelmää, liikkeelle. Miehet nyökyttelivät ja kolmas, juuri seuraan liittynyt vähän puheliaampi kaveri sanoi tietävänsä täsmälleen tunteen kun oli juuri saanut perille noin satatonnisen yhdistelmän ja tykkäsi, että merkki hänen mielestään sai kuitenkin olla ihan toinen että liikkeellä pysyy tällaisessa loskakelissäkin. Merkkikeskustelu jäi sivuun kun poika huomasi melkein ohi lipsahtaneen painotiedon.

- Tehän ajatte laittomia kuormia, poika innostui.

- Ei kai, vastasi kaveri hänelle, miten niin?

- No siis yhdistelmän suurin sallittu kokonaismassa on 60 tonnia, aika reippaasti sen yli jos oot tosissas että 100 tonnia oli sun tämän päivänen paino!

- Jaa niin se, kaveri sanoi, meillä on kyllä välillä 200 000 tonniakin. Ja pääasiassa meillä on puoliperiä..

Myötähäpeää tuntien seurasin miten miehet hymyilivät huomaamattoman vinosti pojalle, joka valisti heitä yhdistelmän enimmäispainosta: "Ei voi olla enempää ku 60 000 täysperällä!" Sieltä tuli äänenpainoja myöten kaikki mahdollinen mitä koulussa on opetettu, ja jos nyt joskus olin ajatellutkin että poika saisi olla vähän reippaampi otteissaan niin nyt kun se tapahtui niin seura oli vähän väärä. Siinä se koulutti erikoiskuljetusalan ammattilaisia yhdestä Suomen suurimmasta alan kuljetusliikkeestä. Kaikkihan nämä kaverit tuntee.

- Meillä pelkkä kalusto painaa sen verran, totesi toinen niistä hiljaisista hymyilijöistä.

Täytyy myöntää, että välillä mietin että menenkö nappaamaan naskalia niskasta ja ohjaan sen omiin ympyröihin, mutta ajattelin sitten kuitenkin jättää oppimaan omista virheistään. Samalla tajusin itsekin mistä tunnistaa erikoiskuljetusalan ammattilaisen, baarissakaan se ei provosoidu muiden äläköinnistä vaan hoitaa homman rauhallisen tyylikkäästi. Pojasta ja näistä kavereista tuli nimittäin loppuillasta ihan hyviä kavereita, kunhan ensimmäiselle oli avautunut hiukan erikoiskuljetusten ihmeellinen maailma, jossa todellisuus on välillä todella paljon tarua ihmeellisempää. Eihän se sen vika ole ettei kouluissakaan niistä juuri tiedetä puhua.