Nyt on juitsarilla hankalaa aikaa. Töitä tehtiin pitkään hartiavoimin mutta nyt on myönnettävä, että mikään ei auttanut. Ei vaikka päästiin pahimman yli ja pitkään sen jälkeenkin. Ei päästy jaloilleen. Puolet porukasta sai lähteä. Oloa ei helpota yhtään se, että itse saa vielä jäädä kun katsoo kännyköitä ja avaimia palauttavia kuljettajia. Yksi kerrallaan ne tulevat, sulkeutunein ilmein, kuukausien kuluessa. Ensin uusimmat joilla on lyhin irtisanomisaika ja ne muutamat jotka nostavat kytkintä jo ennen kuin olisi pakko, ne pahimmin sydämistyneet. Raskainta on seurata niitä jotka sinnittelevät loppuun asti, surun, vihan, väsymyksen, pelon ja kaikkien muiden ajatusten ailahdellessa mielessä. "Me kustannuserät täällä maailmalla", sanoo joku illalla lälläriin. Ketään ei naurata.
Synkkääkin sydäntä raastaa kun ajattelee omaa porukkaa rievottavana, moneen osaan revittävänä. Tyyppejä joiden kanssa on sählännyt ympäriinsä, joiden kanssa on istunut lukemattomilla huoltoasemilla, ajellut peräkkäin, tullut vastaan, nauttinut kesän auringonpaisteessa lastauksia odotellessa, palellut purkupaikoilla, sotkenut hanskoja, hukannut korkkeja.
Yhtenä iltana moottoritiellä tuli mieleen se viimeinen kerta kun pikku letka meikäläisiä oli saanut kuormat yhtä aikaa ja päästiin porukalla ajelemaan, me viisi villiä hymy herkässä, kevään sarastellessa jo mielessä. Ei ole kauan tuosta matkasta, mutta niin on nyt siitä letkasta poissa kaikki paitsi kaksi. Silloin en tiennyt että viimeistä kertaa yhdessä kuormat lastattiin, toisiamme jeesien. Tuli siinä perkele suusta ja nousipa vitutustakin silmäkulmaan, pimeällä motarilla, kun kukaan ei nähnyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti