Mies taakkansa kantaa

Tiesikkös että Kärkisellä on neljä lasta, kysyi meidän byroon ainoa naiskuski eilen kahvipöydässä painostavan hiljaisuuden päätteeksi. Oltiin juuri laskettu että vielä kolme on lähdössä, Kärkinen huomenna ja pari vielä myöhemmin.

Ei, en tiennyt. Ei ollut tullut mieleen koskaan kysyä. Eikä aihetta oltu sivuttu vahingossa.

Te ootte kyllä kummia, miehet, se puuskahti harvinaisen kitkerällä sävyllä. Kymmenen vuotta ootte samassa paikassa ollu töissä eikä koskaan oo tullu mieleen että toisella vois olla muutakin elämää ku rahti. Jaappaatte tuntitolkulla asioita joilla ei oo mitään merkitystä, pähkäilette pitäiskö Volvo vaihtaa uudempaan, vertailette renkaita ja niiden kestoa ja käytte purkupaikat läpi kymmenen kertaa ennen ja jälkeen itse varsinaisen työtapahtuman, puolet puhelimessa minuuttihinnalla ja toisen puolen kahvipöydissä. Todennäköisesti tiedätte minkä merkkinen ruohonleikkuri kaverilla on kotona, mutta ette onko siellä myös vaimo ja lapsia, ette vaikka kaverin nuorin ei oo vielä puolta vuotta ja nyt se saa lopputilin, onneksi taloa jo pitkälti maksettu. Se hiljenee hetkeksi, mutta jatkaa sitten miettivään sävyyn, ei enää palosta vaan koska ei halua jättää viimeiseksi sanaksi niin ikävää aihetta. Ette koskaan puhu mistään tärkeästä. Niinku että mitä kuuluu ja miten sulla menee.

Eipä ole kyllä tullut kyseltyä tuntemuksia, tälleen etukäteen. Ei keltään lähteneeltä, eikä Kärkiseltäkään. Murehtikoot keskenään asian ja palataan sitten juttuihin kun on parempi aika. Ei tämä tästä puhumalla parane. Enkä haluais olla läsnä jos kaverilta ääni sortuis kesken lauseen. Mutta Kärkisen kohdalla sitä pelkoa ei ole, siitä ei oo nähny mitään. Se on tehny töitä ihan ku ennen eikä oo sanonu kellekään mitään siitä, että on lähdössä tällä viikolla, eipä taida tietää kukaan asiakkaistakaan. Ens viikon listassa sitä ei vaan enää ole. Vituttaahan se mutta ei tässä puheet auta. Mies kantaa taakkansa. Kyllä Kärkinen pärjää, pätevä mies, olisinhan minäkin sen pitänyt jos oisin saanut vähänkään valita.

Mutta sen kyllä olin huomannut että leidi on ollu vähän normaalia enemmän mutrusuin viime aikoina. Ei se ennen ole sekään näitä lähtöjä juuri kommentoinut, mutta huomisen se näyttää ottavan aika raskaasti. Tulee mieleen se kuinka pojat joskus meinasi että sillä olisi jotain säpinää Kärkisen kanssa. Minä en oo koskaan silleen osannu ajatella, että jos työt sujuu ja on vielä mukavaa niin on väistämätöntä että täytyy vielä sutissa jotenkin muutenkin. Siis vastakkaisen sukupuolen kanssa. (Tai no nykyään ei siitäkään tiedä enää...) Minä pikemminkin pidän väistämättömänä sitä että jos alkaa liikaa sutisemaan niin aika nopsaan hommat lakkaa sujumasta.

Mutta kylläpä leidin silmistä nyt näki että liikaa otetaan pois, yksi läheisimmistä työkavereista. Vaan eiköhän sekin sen tyylillä kanna.

Tiukka paikka

Nyt on juitsarilla hankalaa aikaa. Töitä tehtiin pitkään hartiavoimin mutta nyt on myönnettävä, että mikään ei auttanut. Ei vaikka päästiin pahimman yli ja pitkään sen jälkeenkin. Ei päästy jaloilleen. Puolet porukasta sai lähteä. Oloa ei helpota yhtään se, että itse saa vielä jäädä kun katsoo kännyköitä ja avaimia palauttavia kuljettajia. Yksi kerrallaan ne tulevat, sulkeutunein ilmein, kuukausien kuluessa. Ensin uusimmat joilla on lyhin irtisanomisaika ja ne muutamat jotka nostavat kytkintä jo ennen kuin olisi pakko, ne pahimmin sydämistyneet. Raskainta on seurata niitä jotka sinnittelevät loppuun asti, surun, vihan, väsymyksen, pelon ja kaikkien muiden ajatusten ailahdellessa mielessä. "Me kustannuserät täällä maailmalla", sanoo joku illalla lälläriin. Ketään ei naurata.

Synkkääkin sydäntä raastaa kun ajattelee omaa porukkaa rievottavana, moneen osaan revittävänä. Tyyppejä joiden kanssa on sählännyt ympäriinsä, joiden kanssa on istunut lukemattomilla huoltoasemilla, ajellut peräkkäin, tullut vastaan, nauttinut kesän auringonpaisteessa lastauksia odotellessa, palellut purkupaikoilla, sotkenut hanskoja, hukannut korkkeja.

Yhtenä iltana moottoritiellä tuli mieleen se viimeinen kerta kun pikku letka meikäläisiä oli saanut kuormat yhtä aikaa ja päästiin porukalla ajelemaan, me viisi villiä hymy herkässä, kevään sarastellessa jo mielessä. Ei ole kauan tuosta matkasta, mutta niin on nyt siitä letkasta poissa kaikki paitsi kaksi. Silloin en tiennyt että viimeistä kertaa yhdessä kuormat lastattiin, toisiamme jeesien. Tuli siinä perkele suusta ja nousipa vitutustakin silmäkulmaan, pimeällä motarilla, kun kukaan ei nähnyt.