Harvoin pääsee enää juitsari reissun päälle. Näin kesällä kuskien lomat antavat siihen silloin tällöin mahdollisuuden. Niinpä nytkin totesin itselleni kuten kunnon juitsari konsanaan: kuis olis, näpsäkkä pikku keikka. Paljon ei tarvinnut houkutella. Reitti tietysti itse suunnittelemani, lastaukset selvät, ei muuta kuin menoksi, näin se vain käyttää.
Tien päällä paistaa aurinko, kuumottaa kummasti lasin läpi. Liikenne harvenee samassa tahdissa kuin aurinko liikkuu alemmaksi. Viimein vastaantulijoita enää harvoin ja suoraan edessä päivän viimeiset säteet, kiusallisen alhaalla kuskia ajatellen, muuten siunatun kaunista. Yksin tyhjällä tiellä on aikaa miettiä ja monta muistoa palaa matkojen varsilta takaisin mieleen. Tuossakin stopattu monta kertaa, tuossa taas tullut pysäytetyksi - sakotta selviten... Tästä läpi menty kymmeniä, ehkä satoja kertoja. Öisin ja joskus päivisinkin, silti hyvin harvoin pienillä kylillä liikettä nähden, tuntemattomiksi jäävät nuo talojen omistajat. Säteet maalaavat maiseman edessä punaisen eri sävyillä, sivuilla järviä, jokia, peltoja, puita, taakse jää tie. Radiossa soi On ihmeen hyvä tulla kotiin ja kodilta nämä tuntuukin, Suomen maantiet. Lopulta on juitsarinkin herkistyttävä luonnon edessä, kertakaikkiaan ihan pysäytettävä auto siksi aikaa että jokisillalta käväisee kuvan ottamassa. Jotain muutakin muistoa mielikuvien lisäksi.
Viimein lakisääteisen aika, hidastus ja käännös tyhjälle P-paikalle. Oishan niitä huoltoasemiakin, mutta nyt on kai rahtiromantiikan aika. Vanha fiilistelee. Auton paikan valinta aamuauringon mukaan, ei heti ensimmäisenä keulaa paista, pysäytys, antaa dieselin rauhoittua hetki, moottori sammuksiin ja huumaava hiljaisuus. Hetken kumma olo, joko nyt piti pysäyttää, mitäs nyt tekisi, virtaa piisaisi vielä. No, ei se auta, suuremmat tahot sanoo mitä kuskin on tehtävä. Ikkuna raolleen että kuulee linnun laulun ja havun huiskeen. Seuraavaksi pitkälleen petille, mutta ensin pakko päästää ajatuksia eetteriin.
Harvinaisen herkkä hetki taipaleen varrella ja pitkästä aikaa tajuaa mitä onni on. Tätä että ala on oikea, työt mukavia, vaihtelu virkistää ja kotona odottaa sakki jonka takia kaiken tekee.
Tien päällä paistaa aurinko, kuumottaa kummasti lasin läpi. Liikenne harvenee samassa tahdissa kuin aurinko liikkuu alemmaksi. Viimein vastaantulijoita enää harvoin ja suoraan edessä päivän viimeiset säteet, kiusallisen alhaalla kuskia ajatellen, muuten siunatun kaunista. Yksin tyhjällä tiellä on aikaa miettiä ja monta muistoa palaa matkojen varsilta takaisin mieleen. Tuossakin stopattu monta kertaa, tuossa taas tullut pysäytetyksi - sakotta selviten... Tästä läpi menty kymmeniä, ehkä satoja kertoja. Öisin ja joskus päivisinkin, silti hyvin harvoin pienillä kylillä liikettä nähden, tuntemattomiksi jäävät nuo talojen omistajat. Säteet maalaavat maiseman edessä punaisen eri sävyillä, sivuilla järviä, jokia, peltoja, puita, taakse jää tie. Radiossa soi On ihmeen hyvä tulla kotiin ja kodilta nämä tuntuukin, Suomen maantiet. Lopulta on juitsarinkin herkistyttävä luonnon edessä, kertakaikkiaan ihan pysäytettävä auto siksi aikaa että jokisillalta käväisee kuvan ottamassa. Jotain muutakin muistoa mielikuvien lisäksi.
Viimein lakisääteisen aika, hidastus ja käännös tyhjälle P-paikalle. Oishan niitä huoltoasemiakin, mutta nyt on kai rahtiromantiikan aika. Vanha fiilistelee. Auton paikan valinta aamuauringon mukaan, ei heti ensimmäisenä keulaa paista, pysäytys, antaa dieselin rauhoittua hetki, moottori sammuksiin ja huumaava hiljaisuus. Hetken kumma olo, joko nyt piti pysäyttää, mitäs nyt tekisi, virtaa piisaisi vielä. No, ei se auta, suuremmat tahot sanoo mitä kuskin on tehtävä. Ikkuna raolleen että kuulee linnun laulun ja havun huiskeen. Seuraavaksi pitkälleen petille, mutta ensin pakko päästää ajatuksia eetteriin.
Harvinaisen herkkä hetki taipaleen varrella ja pitkästä aikaa tajuaa mitä onni on. Tätä että ala on oikea, työt mukavia, vaihtelu virkistää ja kotona odottaa sakki jonka takia kaiken tekee.
