Pitäisikö juitsarin olla myös lääkäri? Vai pitäisikö suomalaisen miehen pystyä kyetä sanomaan asiaa häpeilemättä ja aivan suoraan että nyt hän on kipeä.
Hän on kipeä.
Sairas.
Ei heikko, säälittävä, surkea, petturipaskiainen, vaan ihminen joka on sairastunut. Autoja ymmärretään kun ne hajoaa, mutta mitä sanotaan miehelle, jonka kroppa reistaa? Tai mitä siitä ajatellaan? Tuleeko se kumma tunne syyllistämisestä jokaisen omasta päästä vai onko yleinen asenne edelleenkin se, että töihin vaikka pää kainalossa?
Tyyppi lähtee töihin 38 asteen kuumeessa. Yskittää, väsyttää, on veltto olo. Man's got to do what man's got to do? Kuorma pitää viedä perille, hintaan mihin hyvänsä. Tyyppi jysäyttää juhlan kunniaksi sillankaiteeseen ja yllä ajava pyöräilijä lentää jysäyksestä tielle. Joku ajaa yli. Kenen vika? Juitsarinko, koska ei (tiennyt tilanteesta ja) estänyt tapahtumaa?
Lasten ripuli tarttuu ison auton kuskiin. Mies on kuitenkin miesten mies ja lähtee töihin aivan samoin kuin kaikkina muinakin aamuina. Rallattelee matkalla pahaa oloa nieleskellen "mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen".. Mies tuntee itsensä todelliseksi Tyypiksi. Kuin Tuntemattoman sotilaan pääjehu, kova ja armoton luonnon oikkuja vastaan. Nyt tehdään Töitä. Ikävä kyllä tyyppi sattuu ajamaan leipäautoa ja siinä limppupusseja hiplatessaan ja jauhonpölyssä pyöriessään levittää tartuntaa hyvänpäivän mukana myös asiakkaille...
Kumpi on oikein? Se että tarvittaessa ja tilanteen tullen jää kotiin ja jättää vastuulliset hommat muille? Vai että yrittää tehdä olettamiensa odotusten mukaan ja aiheuttaa siinä sivussa enemmän harmia kuin hyötyä? Onhan se toki vaikea löytää kuski siihen hätään, ja voisi olla helppoa ja nopeaa huutaa kurkku suorana kuskille että perkele jos et nyt tule niin ei tarvi tulla enää ollenkaan... Mutta pitkällä juoksulla? Mitä tehdä?
Hän on kipeä.
Sairas.
Ei heikko, säälittävä, surkea, petturipaskiainen, vaan ihminen joka on sairastunut. Autoja ymmärretään kun ne hajoaa, mutta mitä sanotaan miehelle, jonka kroppa reistaa? Tai mitä siitä ajatellaan? Tuleeko se kumma tunne syyllistämisestä jokaisen omasta päästä vai onko yleinen asenne edelleenkin se, että töihin vaikka pää kainalossa?
Tyyppi lähtee töihin 38 asteen kuumeessa. Yskittää, väsyttää, on veltto olo. Man's got to do what man's got to do? Kuorma pitää viedä perille, hintaan mihin hyvänsä. Tyyppi jysäyttää juhlan kunniaksi sillankaiteeseen ja yllä ajava pyöräilijä lentää jysäyksestä tielle. Joku ajaa yli. Kenen vika? Juitsarinko, koska ei (tiennyt tilanteesta ja) estänyt tapahtumaa?
Lasten ripuli tarttuu ison auton kuskiin. Mies on kuitenkin miesten mies ja lähtee töihin aivan samoin kuin kaikkina muinakin aamuina. Rallattelee matkalla pahaa oloa nieleskellen "mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen".. Mies tuntee itsensä todelliseksi Tyypiksi. Kuin Tuntemattoman sotilaan pääjehu, kova ja armoton luonnon oikkuja vastaan. Nyt tehdään Töitä. Ikävä kyllä tyyppi sattuu ajamaan leipäautoa ja siinä limppupusseja hiplatessaan ja jauhonpölyssä pyöriessään levittää tartuntaa hyvänpäivän mukana myös asiakkaille...
Kumpi on oikein? Se että tarvittaessa ja tilanteen tullen jää kotiin ja jättää vastuulliset hommat muille? Vai että yrittää tehdä olettamiensa odotusten mukaan ja aiheuttaa siinä sivussa enemmän harmia kuin hyötyä? Onhan se toki vaikea löytää kuski siihen hätään, ja voisi olla helppoa ja nopeaa huutaa kurkku suorana kuskille että perkele jos et nyt tule niin ei tarvi tulla enää ollenkaan... Mutta pitkällä juoksulla? Mitä tehdä?
