Kenen vastuu

Kysyn vaan, minunko on vastuu, kysyi Eppu Normaalikin aikoinaan. Biisi tosin jatkui kuuluttamalla "jos lapset henkisesti surkastuu".

Nyt voitaisiin puhua vähän aikuisista. Samalla käännetään koko kysymys toisin päin. Kuka vastaa kun hölmöt aikuiset törttöilevät?

Työsuojelutarkastaja katselee paksujen lasiensa takaa juitsarin ovella. Tehostaakseen röntgensädettä hän kurtistaa kulmiaan ja laskee leukaansa alaspäin. Lasit tippuvat tottuneesti muutaman millin, niin että Tarkastajan katse loistaa sankojen yli. Vain hetken. Juitsari kyllä tietää, että lähtö on tulossa.

Ja tuleehan se.

Tarkastaja ja yrityksen johto ovat käyneet asiat läpi. Tulokset ovat selvillä, pomo sanoo. Kutsuivat sinutkin keskustelemaan, lisää ohimennen.

Juitsari ottaa lakkinsa kouraan ja ajaa virastolle. Tarkastaja onkin tuima vain ulkonäöltään, selittää aivan asiallisesti yleistä turvallisuudesta, kiekoista ja niiden täyttämisestä, ajo- ja lepoaikalaeista. Sanoo sitten asiaa sen kummemmin painottamatta lauseen, joka iltayöstä palaa voimakkaasti juitsarin mieleen:

"Katsos jos ne päivät kovastikin venyy ja jotain pääsee sattumaan, niin sinähän se olet, joka sen tuomion käy hakemassa."

Juitsari miettii asiaa kovasti. Tuntee ensimmäistä kertaa vastuun painavan. On tähän asti ollut siitä vain hämärästi tietoinen ja kuvitellut, että olisi aina joku muu jota voisi syyttää, pomo tai joku, ehkä juuri se kuski joka haluaa välttämättä ajaa kotiin asti, tai se joka oman pään mukaan päättää ajaa taukopaikan ohi kun piha on niin täysi ja pysähtyminen työlästä. Mutta ei. Totuus on se, että hän - pieniliksainen, puun ja kuoren välissä oleva, ei niin korkeasti koulutettukaan, työn raskaan raataja jota ihmiset eivät ymmärrä ja jonka ammattia porukka pilkkaa työolojen ja ainaisen palautteen takia - hän on vastuussa. (Ainakin jos voidaan todistaa, että hän on aikataulun laatinut.)

Palkka ei ehkä nouse, arvostusta on turha yrittää saada, kaikkia kuskeja ei voi miellyttää saati että niitä saisi ruotuun.

Mutta vastuu on hänen.

Juitsari viettää yönsä sängyssä kierien ja puolihorroksessa ajatukset kulkevat: hän pohtii suurjohtajia, Soneran johtoa aikoinaan, Roomaa ja Caesaria, Terrakottasotilaiden rakennuttajaa jonka nimi ei nouse mieleen, Tutankhamonia, Ruotsin prinsessa Victoriaa: ihmisiä, joita vallan on täytynyt painaa, ihmisiä, joista osa on mennyt sekaisin siitä. Vallan mukana tulee aina vastuu. Toiset ovat tottuneet taakkaan ja pystyneet elämään sen varjossa, antaneet elämän muodostua uusien raamien mukaan ja pystyneet taas olemaan.

Mutta muutos tavallisesta taakankantajaksi on vaikea.

Aamuyöstä juitsari on päässyt Ameriikan presidentteihin asti ja todennut, että hänen ongelmansa ovat sentään pieniä. Hän ei johda joukkojaan tuhoon ja loputtomiin taisteluihin huonoista tai olemattomista syistä. Häntä eivät ole valinneet miljoonat - ehkä juuri ne Eppu Normaalin aikoihin lapsia olleet, joille kävi huonosti, aikoinaan intiaanien mantereelle lähetettyjen rikollisten jälkeläiset.

Hiukan jo huojentuneena juitsari päättää nukkua loppuyön, hänen taakkansa on sentään pieni vaikka tonneja onkin paljon.

Mutta ajatukset eivät vaikene. Juitsari tietää, että oikeus on suhteellista. Ameriikan presidentti saa luultavasti pienemmän tuomion tekosistaan kuin juitsari konsanaan.